Viimein palasi tuo vanha mies, aikansa elänyt
mukanaan verinen miekka ja ukkosen mahtavat voimat.

Oli taistellut puolesta kansojen, muinaisten veljien
vaan yhtä voittanut milloinkaan, kylmää talven voimaa.

Pakkasen miekkaa ja talven viimaa, ei voittanut milloinkaan
niin aika jätti miehen ja kansan pohjoisen.

Lähti tietä kulkemaan, polkua tuonelaan
Kohti ikuista kuolemaa, tuonelan synkkää rotkoa

Miekkaansa tarttui puolesta kansojen

Vaan talvea koskaan voittanut ei

Jumalat eivät voimiaan antaneet

Nyt tuonelaan käy jo sankarin tie

Kun talven viima ja ukkosen voimat iskevät vastakkain.
Kun salamat maahan lyövät ja lunta tuiskuttaa.

Sen silloin nähdä voi mitä jumalat aikaan saa.
Kun kylmyys taivas musta peittää maan.

Saapui portille tuonelan, loppunsa alkuun
hyppäsi reunalta tyhjyyteen, alas tuonelan synkkyyteen.

Lipui alas pimeyteen, ikuiseen pudotukseen.
Turjan luokse tuonelaan, kylmään hautaansa.

Voittajaa emme koskaan saaneetkaan

Nyt tuonelaan käy jo sankarin tie

Talvea enää ei voi uhmata

Pakkasta ei voi tuhota