Niin on onnea ja iloa
vielä;
päiviä on pakassa
paljon...
Vaan mitä vastaat, kun
kysytään, että paljonko?

Onnea; onnesi on käsillä
tässä lyhyessä hetkessä
jossa kesä on kadonnut…
Syksy talveksi taipuu jo.

Niin on yksi aivan alussa
mutta toinen on jo lopussa:
riuhtoo vaisuilla voimillaan,
kohti harmautta raahustaa.

Nyt voit hyvästisi toivottaa
ja myös hyväksyä, että maa
nielee sen minkä synnytti
eikä aio palauttaa.

Tuon hetken tullen me muistamme sen;
muistamme kadonneet, kuolleet,
jotka jo otettiin sinne pimeän syliin.

Muistamme sen vääjäämättömyyden;
rakkaimman ihmisen
nimi kaikesta katoaa.
Viiva vedetään sen yli.

Kuolema kulkee täällä päällä maan,
tekee joukossamme tekojaan:
antaa aikamme kulua,
kunnes lähtömme määrittää.

Niin on onnea ja iloa
vielä
päiviä on pakassa
paljon…
Pois niitä otetaan,
mutta montako jää?